Kokemus on ollut sekä avartava että turhauttava. Muutosten aikaansaaminen museoalalla on vaikeaa ja hidasta. Esteenä ovat niin byrokratian koukerot, pinttyneet ajattelutavat kuin toisistaan eriävät ja kehitystä jarruttavat näkemykset. Molemmista luottamustehtävistä olen kuitenkin oppinut runsaasti sekä tutustunut mielenkiintoisiin ihmisiin.
Jotain olen saanut myös aikaiseksi. Seurasaarisäätiön toimintaa on viritelty asteen aiempaa avoimempaan ja vuorovaikutuksellisempaan suuntaan. Juhannusvalkeille on tehty uudistuksia ja lisää on luvassa. Seurasaaren toimijoiden välinen yhteistyö on parantunut.
Museovirasto on kohottanut Seurasaaren strategiseksi kehittämiskohteeksi ja investoi vuoteen 2013 mennessä Seurasaareen voimakkaasti: alueelle on rakennettu uusi vertas ja huoltokeskus. Ensi vuonna aukeaa Iisalmen Pappilan yhteyteen uusi kahvila. Vuoden alussa Seurasaaressa aloittaa täysin uudessa virassa Seurasaaren intendentti, Mikko Teräsvirta.
Helsingin kaupunki on myös herännyt Seurasaaren suhteen. Kaupunki on toimeenpannut Seurasaaren hoitosuunnitelmaa kiitettävän tehokkaasti, alueelta on kaadettu lahoja puita, raivattu pusikoita, ehostettu teitä ja pystytetty uudet opaskyltit. Parhaillaan HKR suunnittelee Seurasaaren vesijohtoverkon ja vessojen korjausta. Syksyllä puisto-osasto raivaa Seurasaaren alueen pusikoita.
Viime vuonna Seurasaareen saatiin myös uusi rakennus, yhdysvaltalainen arkkitehti Travis Pricen opiskelijaryhmänsä kanssa Seurasaaren eteläkärkeen rakentama upea moderni puurakennus Kalevalakehto. Hanke sai taloudellista tukea Helsingin kaupungilta sekä useilta yrityksiltä, joista mainittakoon Fenestra Oy, Kuhmo Oy, Woodpolis, Outokumpu, Iittala ja Marimekko.
Parhaillaan Helsingin kaupungin liikuntavirasto korjaa Seurasaaren historiallista uimalaa, joka viime vuosina on ollut harvalukuisen nudistijoukon käytössä. Korjauksen jälkeen ainutlaatuinen historiallinen puu-uimala tulee avata kaikille: vuoropäivin nudisteille ja kaikille helsinkiläisille uimareille.
Kaupunki on korjannut perusteellisesti myös Seurasaaren kesäravintolaa ja korjaa parhaillaan Portinvartijan rakennusta, mihin Seurasaarisäätiö avaa ensi kesänä Cafe Mieritzin.
Kaupunginmuseossa olen ollut vaikuttamassa siihen, ettei Tuomarinkylän kartanomuseota myyty vaan kohde säilytettiin kaikkien kaupunkilaisille avoimena. Toinen voitto oli se, että Voimalamuseon sulkeminen peruttiin - kiitos Helsingin energian ja Tekniikan museon.
Kaupunginmuseon osalta pidän pettymyksensä sitä, että Lastenmuseon siirto Hakasalmen museoon peruttiin. Toki Sederholmin taloon avattu lasten- ja koulumuseo on hyvä korvike, mutta tiloiltaan huomattavasti ahtaampi, eikä Sederholm ole koskaan toiminut kouluna. Toinen pettymys on se, ettei kaupunginmuseo ole useista johtokunnan esityksistä ja ohjeistuksista huolimatta kyennyt organisoimaan museon ympärille toimivaa vapaaehtoistoimintaa. Vaikka juuri Helsingin kaupunginmuseolla on ylivoimaisesti parhaat edellytykset ja resurssit esimerkiksi osallistaa kaupunkilaisia elävöittämään kotikaupunkinsa historiaa ja kunnostamaan historiallisia kohteita.
Kaupunginmuseon taloudellinen tilanne on vuosi vuodelta kiristynyt ja vuonna 2009 kaupungin johto edellytti tilojen karsimista - ilmeisesti vaihtoehtona henkilöstön vähentämiselle. Yhtä tilavuokriin liittyvää seikkaa en kuitenkaan ymmärrä: Kaupunginmuseo maksaa koko Korjaamon kulttuurikeskuksen sekä raitiovaunumuseon vuosivuokran (yht. 392.196€), mistä Kulttuuritehdas Korjaamo Oy palauttaa vuosittain kaupunginmuseolle 186.000 €. Tähän Korjaamo saa vielä erikseen Kulttuurikeskukselta tukea.
Kannatan itse lämpimästi Korjaamon toimintaa, mutta kaupunginmuseon johtokunnan varajäsenenä minun on vaikea ymmärtää, miksi museoitaan sulkemaan pakotettu kaupunginmuseo maksaa edelleen yli puolet Korjaamon tilavuokrasta. Kyse on kaupunginmuseon budjettiin sisällytetystä Korjaamon piilotuesta, joka tulisi avoimuuden nimissä siirtää näkyvästi Kulttuurikeskuksen budjettiin.
Avoimuutta ei kunnallishallinnossa ole koskaan liikaa - tästä esimerkkinä vaikkapa se, että Korjaamon vuokraosuudesta kertova asiakirja on poistettu, ja perusteena mainitaan: "Pois jätetään liitteet, jotka sisältävät salassa pidettäviä tietoja, tai joissa olevien tietojen julkistaminen voi vaarantaa yksityisyyden suojan tai elinkeinonharjoittajan liike- tai ammattisalaisuuden". Höpöhöpö.
Raitiovaunumuseo on toki hieno kohde, ja on hyvä että Korjaamon henkilökunta laskee museon kävijämääriä, mutta kävijöiksi on laskettu myös henkilöitä, jotka eivät välttämättä ole käyneet itse museossa. Tämän vuoksi museo on hankkimassa paikalle automaattisen kävijälaskurin.
En ole myöskään kaikilta osin tyytyväinen kaupunginmuseon johtokunnan toimintaan. Vaikka olen varajäsen ja osallistunut vain muutamiin kokouksiin, olen huomannut, että johtokunta on usein ollut asiakysymyksien suhteen luvattoman laiska ja perehtymätön. Kokouksissa esityslistat juostaan usein läpi ja huomio kiinnittyy epäolennaisuuksiin, suurten asioiden, kuten budjetin, kiinteistöverkon, investointien ja henkilöstön toiminnan kehittämisen ja johtamisen sijasta.
Itse katson, että luottamushenkilöiden tehtävä on ensisijaisesti perehtyä, analysoida ja tiedustella museon liittyviä asioita, ja niiden perusteella johtaa ja esittää parannuksia.
Olen useissa aiemmissa luottamustehtävissä kohdannut ilmiön, jota kutsun konsensushyminäksi. Suomalaisessa hallitus- ja johtoryhmäkulttuurissa katsotaan usein oikeanlaiseksi käytökseksi vakavahenkisen hallintojargonin latelu ja hyssyttely, jota kevennetään joskus tekopyhillä kohteliaisuuksilla. Höpinän taakse jemmataan kuitenkin usein todella painavat asiat, kuten budjetin ja toiminnan konkreettiset muutokset. Kun uusi luottamushenkilö huomaa toiminnassa selkeitä puutteita ja arveluttavia kohtia, hän esittää kysymyksiä, haastaa ja tarvittaessa kritisoi. Tällöin konsensushyminään tuudittautunut iäkkäämpi luottamushenkilö tai virkamies herää ja kiukustuu: "kuka kehtaa herättää minut turvallisesta konsensusunesta"!?!
Kriittisten kysymysten esittäminen ja perustelujen vaatiminen koetaan edelleen lähes aina hyökkäykseksi. Miksi?
Pidän konsensushyminää uhkana koko suomalaisen hyvinvointijärjestelmän uudistamiselle - erityisesti juuri haavoittuville museoalan kaltaisille kulttuuripalveluille. Jos Suomessa ei uskalleta johtoryhmissä, hallituksissa ja työyhteisöissä aidosti kohdata toisia ihmisiä ja käsillä olevia asioita, eikä sallita avointa ja rehellistä keskustelua, ei niissä voida myöskään analysoida tehokkaasti organisaation heikkouksia tai vahvuuksia, eikä tulevaisuutta. Asiat eivät etene, uudistukset hidastuvat, valta keskittyy ja muutosvastaisuus vahvistuu. Roolit ovat pahasti vinksallaan, jos luottamushenkilöt keskittyvät kahvin juontiin ja herkkujen syöntiin sen sijaan, että aidosti perehtyisivät hallinnonalaansa ja toimisivat veronmaksajien parhaaksi.
Lopuksi myönteinen huomio. Politiikka niin kunnallisella kuin valtakunnallisella tasolla on kuluneen kolmen vuoden aikana sähköistynyt. Nyt tuntuu olevan jälleen olevan täysin sallittua - jopa toivottavaa osallistua yhteisten asioiden hoitamiseen ja keskusteluun. Kun vielä Suomen yleinen asenteellinen ilmapiiri avautuisi ja ihmisten keskinäinen luottamus ja yhteistyökyky niin työpaikoilla, arjen kohtaamisissa kuin kunnallispolitiikassa paranisi, olisi helpompi jälleen luottaa tulevaisuuteen. Toivon myös, että yhteiskunnan toimintoihin osallistuminen katsottaisiin kaikilla työpaikoilla kansalaishyveeksi, johon vilpittömästi tuetaan ja kannustetaan. Osallistuminen ja välittäminen ovat parhaita takeita suomalaisen yhteiskunnan menestykselle nyt ja tulevaisuudessa.
